SOFIAN HAUTA LÖYTYY

 

Vieressäni auton etuistuimella on kamera ja kirjanen Maarian kirkkomaasta. Ajan Hämeentieltä Halisten sillalle, jonka alla virtaa tuttu Aurajoki. Keskiaikaisen kivikirkon korkea punatiilinen pääty näkyy jo kaukaa. Sitä reunustavat uljaat vehreät lehmukset, jotka peittävät suojaansa osan päädyn rististä. Kirkon viereisen pappilan pihamaalla on suuri omenapuu täynnä punaisia omenoita kuin lapsen piirustuksessa. Kasvava Turku on jättänyt Maarian kirkkomaan ympärille armollista avaruutta. Se antaa aikaa valmistautua pyhän paikan kohtaamiseen.

 

Tämä kirkko oli vihkikirkkoni vuosikymmeniä sitten. Sinä maaliskuisena lauantaina en huomannut lehmuksia enkä kirkon suuria sileitä rakennuskiviä. En kiinnittänyt huomiota paksuun mustaan kirkonoveen, josta astuin sisään. En tiennyt kirkkomaasta kiviaidan sisäpuolella, jonne nyt astellessani kaupungin jatkuva kohina muuttuu hiljaisuudeksi, jota lehtipuiden suhina säestää. Silloin näin vain ihmiset, ensin isäni joka rauhallisesti talutti minut valkeassa hääpuvussani pitkin kirkkokäytävää nuoren ja hermostuneen sulhaseni luo.  Samassa kirkossa saivat kasteessa nimensä ensimmäiset lapsemme. Olimme uuden elämän äärellä. Nyt olen täällä kohtaamassa kuolemaa.

 

Havahdun muistoistani ja nostan mustan Canonin kaulaani. Tarkistan että muistikortti on paikallaan ja akku latautunut. Asemoin itseni kirkon itä-länsisuunnan mukaan ja oletan, että Maarian kirkkomaa-kirjasessa mainitut suurten maatalojen emäntien hautakivet ovat oikealla. Etsin Kastun talon emännän Sofia Wilhlmiinan kiveä. Hän oli isoisäni isän sisko, äitini ja hänen serkkunsa Martan isotäti. Sofia oli ollut naimisissa Kastun varakkaan isännän kanssa. Heidän onnellinen ja turvattu elämänsä täydentyi, kun Sofia synnytti 39-vuotiaana perillisen. Äitinsä kaimaksi kastettu Sofia Wilhelmiina syntyi vuonna 1863.

 

Kuoleman voittamaton virta käänsi tämän pienen perheen onnen lohduttomuudeksi. Isännän kuolema jätti Sofian leskeksi suurelle maatilalle. Hän jatkoi talon pitoa todennäköisesti vainajan veljen tultua isännöimään tilaa. Sofia-tytön täytettyä yhdeksän vuotta kuoli Sofia-äiti. Tytär jäi elämänsä alussa täysin orvoksi. Kuka seisoi pienen Sofian rinnalla äidin arkulla? Kenen sylissä hän voi itkeä itkunsa ja tulla lohdutetuksi? Kuka antoi toivoa ja voimia käsittämättömään yksinäisyyteen? Kenen varassa oli Sofian usko tulevaisuuteen? Oliko heitä vai oliko taakka liian raskas pienille itkeville hartijoille? Kolmen vuoden päästä elämä ei enää kantanut. Heinäkuussa oli 14-vuotiaan Sofia-tytön aika siirtyä taivaan kotiin vanhempiensa luo ja viedä heille kesä mennessään.

 

Sofialle ja hänen tyttärelleen pystytettiin Maarian kirkkomaalle hautakivi, kuten muillekin suurten talojen emännille. Kuljen kiven luota toiselle sitä löytämättä. Monet hautakivistä ovat vihreän sammalkasvuston haltuun ottamia. Vesi, lumi ja jää ovat pyyhkineet kirjainten värit pois ja rapauttaneet kaiverruksia. Alan luovuttaa. Etsinkö kiveä kirkon väärältä puolelta? Onko hautakivi poistettu? Onko Maarian kirkkomaakirjan kirjoittaja tulkinnut asioita väärin tai oliko Sofian nimi sittenkin jossain monista rautaristeistä? Palaan kirkon keltaiselle kiviportille päin.

 

Kauimpana kiviaidan kupeessa kasvaa ikivanha tuuhea tuija, jonka paksut oksat kurkottavat reunimmaisten hautakivien päälle. Nelikulmaiseen kiveen nojaa sen päällä aikanaan seissyt kiviristi. Sen metallinen kiinnitystanko on ruostunut poikki ja risti on pudonnut maahan. Se on nostettu kiven kylkeen lepäämään. Siinäko Pikku-Sofia nukkuu äitinsä turvallisessa kainalossa?  Kumarrun kiven ääreen ja erotan sen harmaanvihreässä pinnassa kaiverruksen Sofia Wilhelmiina ja syntymäpäivän 14.9 1824. Olen tullut perille. Kiveen on kaiverrettu teksti:

 

Tässä lepää

Kastun talon emändä

Sofia Wilhlmiin

Juhon tytär

* 18 14/9 24  + 18 25/2 72

           Ja

Hänen tyttärensä

Sofia Wilhenmiina

* 1863  + 18 16/7 77

Lapsen syntymäpäivää en pysty erottamaan.

​

Mietin, miten monet ihmiset ovat hautakiven ohi kulkiessaan tulleet surullisiksi äidin ja tyttären kohtalosta. Sitten kaikki heitä surevat ovat itsekin siirtyneet rajan taa ja kivi on kylmennyt. Sillä ei ole ollut enää kenellekään merkitystä. Miten kauan he ovat odottaneet että tulisin ja huomaisin ja lahjoittaisin takaisin hautakivelle kuuluvan merkityksen sukupolvien ketjussa. Sofian ja hänen tyttärensä hautakivi on ollut täällä silloinkin kun minut on vihitty avioliittoon ja myös silloin kun lapseni on täällä kastettu. Vain kirkon paksu kiviseinä on erottanut meidät toisistamme.

 

Otan pois linssisuojuksen. Kuvaan kirkkoa, sen paksuja seinäkiviä, mustaa ovea ja sen komeaa sepäntakomaa lukkoa. Kuvaan keltaista kirkkoporttia ja korkeita lehmuksia. Olen iloinen siitä että löysin hautakiven ja samalla surullinen siitä että he eivät saaneet elää. Palaan kuvaamaan hautakiveä. Mennyt kohtaa nykyisyyden, taidolla veistetty tekniikan, kuolema elämän. Äiti ja tytär ovat kuolleet, mutta elävät mielessäni edelleen.

 

Palaan kirkon portille päin. Katson kauan Antti Louhiston lintuveistosta Karjalaan jääneiden muistomerkillä. Auki levitetyin siivin se laulaa itseään suurempaa ääntä taivaan korkeuksiin. En tiedä laulaako se ylistyslaulua Karjalalle, vaikertaako se niiden puolesta, jotka kuolivat siellä vai huutaako se niiden omaisten kalvavaa hätähuutoa, jotka eivät tiedä läheistensä viimeisistä hetkistä. En tiedä, mutta minulle se laulaa nyt kaikkia noita tuntoja ja tuo lohtua.     

​