top of page

Lapsuusmuistoni

NUMMENPAKKA

​

Uudenmaankadun ja Hämeenkadun risteyksessä seisoi suoraryhtinen poliisi ohjaamassa liikennettä. Hänellä oli korkea koppalakki, valkoinen komentovyö ja pamppu. Pitkävartiset  valkeat käsineet käsissään hän ohjasi liikenteen kulkua varmoin ottein. Jos joku liikkui vastoin ohjeita, poliisi vihelsi pilliinsä pitkään ja kimakasti. Lyhyet vihellykset olivat merkkinä siitä että kadun sai ylittää. Nyt tuon inhimillisen ohjailun tilalla ovat hengettömät liikennevalot, jotka syttyvät ja sammuvat samaan tahtiin yötä päivää arkina ja pyhinä.

 

Kävelen risteyksestä Hämeenkatua Nummenpakalle päin. Tuomiokirkon kello lyö viisi kertaa. On perjantai-iltapäivä. Aurinko paistaa puiden keltaisiin lehtiin, joita putoilee hiljalleen syyskylmään asfalttiin. Oikealle kaartuvan Kiinanmyllynkadun edessä on lääninsairaala ensiapuramppeineen. Vieressä on yliopistollinen keskussairaala kuin satojen ikkunahyttien risteilijä ankkuroituna kadun varteen. Sen sterilointiaineelle tuoksuvissa huoneissa tuhannet turkulaiset ovat syntyneet ja kuolleet, sairastaneet ja toipuneet.

 

Portaat Turun Yliopistolle kadun vasemmalla puolella näyttävät kaventuneen nuoruuteni ajoista. Niiden juhlavuus on kadonnut viereen rakennettujen talojen puristuksessa. Tämä uudisrakennus rakennettiin 1959 tänne "Ryssänmäelle" nummenmäkeläisen sepän poikien testamenttilahjoituksen turvin varoilla, joita he olivat ansainneet Kanadan kaivosteollisuudessa. Yliopistorakennuksen seinässä on lause: ”Turun Yliopisto - Vapaan kansan lahja vapaalle tieteelle”.

 

Nousen rautatiesillalla, jossa Hämeenkatu vaihtuu Hämeentieksi eli Hämeen Härkätieksi. Sairaalan ylikulkukäytävä vie radan yli sairaalan uusimpiin rakennuksiin. Niiden valkoiset seinät hohtavat vielä kuin vastavalmistuneiden lääkärien takit. Sadetta uhkaavat pilvet heijastuvat sen puhtaisiin ikkunoihin muistuttaen elämän haavoittuvuudesta. Rautatiesillalla autot, pyöräilijät ja jalankulkijat tiivistyvät ruuhkaksi kuin hiekka tiimalasissa. Silta kantaa tasaisena jatkuvan perjantairuuhkan huminan kaupungista Nummenpakalle. Punavalkoinen Pendolino matkaa hitaasti sillan ali Helsinkiin. Se ottaa matkustajat kyytiin Kupittaan asemalta ja kiihdyttää sitten täyteen vauhtiinsa Salon kaupunkia kohti.

 

Käännyn Keskitielle, ensimmäiselle poikkikadulle sillan jälkeen. Sitä reunustavat  kallioisille tonteille vapaasti asemoidut erilaiset puutalot. Turun palon jälkeisen asemakaavan mukaan kaupungissa piti olla suorat, leveät kadut ja avarat tontit, joihin maaseudulta kaupunkiin pyrkivillä työläisillä ei ollut varaa. He muuttivat kaupungin ulkopuolelle, josta sai vuokrata ja ostaakin kallioisia tontteja edullisesti. Näin syntyi myös Nummenmäki Kaarinan pitäjässä, joka liitettiin osaksi Turkua 1939. Sen teillä ja kujilla kulkivat hevoset, määkivät lampaat ja koirien kyöräämät kanat hyppelivät pois kulkijoiden tieltä.

 

Saavun aiemmin Välitieksi nimetyn Keskitien päähän, kolmiomaisen lehtipuumetsän kärkeen ennen Karibian kylpylän aukiota. Tässä metsässä oli aikoinaan Kairisen talo, yksi Kaarinan pitäjän vanhimmista yksittäistaloista. Kairisen Alitalo ja Ylitalo syntyivät Kairisten veljesten jakaessa talon isojaon aikaan 1700-luvulla. Palaan samaa tietä takaisin. Tien oikealla puolella olivat kadunlakaisijan, santarmin, sekatyömiehen, kaffepannujen tinaajan, timpermannin ja ajurin torpat ja vasemmalla puolella puusepän, kivenhakkaajan, valajamestarin, kirvesmiehen ja räätälin torpat sekä Lindgrenin kauppa. Viimeisinä ennen Hämeentietä olivat Kairisen torpat: Ns. Paratiisi sekä Wessmannin ja Kastun torpat. Nyt risteyksessä on kerrostalo Hämeentie 22.

 

Juho eli Jussi sai asuttavakseen Kastun torpan veljensä Antin ja tämän vaimon Marian hallinnoidessa Kairisen Ylitaloa. Aikanaan tässä torpassa aloittavat yhteisen elämänsä Jussi ja Miina, virallisemmin Juho Kustaa Johansson ja Wilhelmiina Antintytär, äitini isän vanhemmat. Nojaan kerrostalon edessä olevan lehmukseen. Muistan äidin kertoneen, miten hän kulki tästä puisen porttikäytävän kautta umpipihalle Kairisten tätien koulukortteerissa asuessaan. Pihan oikealla puolella oli ulkorakennus, vasemmalla Kastun torppa ja päädyssä Juhon rakentama uudisrakennus, jossa koulukortteeri sijaitsi. Tästä talosta tuli äitini”koti” koko oppikouluajaksi.

 

Suljen silmäni ja palaan lapsuuteni hiljaisiin ja rauhallisiin muistikuviin pihasta omenapuineen, pensaineen ja kukkineen. Kuulen hyönteisten hyrinän ja pikkulintujen laulun. Tämä oli isotätien kodikas valtakunta, puutaloasumus ominaistuoksuineen ja vanhoine huonekaluineen, joissa oli tummanvihreät pulleat plyyshipäällysteet ja selkänojissa kaiverretut ruusukoristeet. Seinällä oli tumma raanu ja sen vieressä pelottava kuusenkäpyriipuksinen käkikello, jonka kellotaulussa lepäävän tiikerin silmät kiiluivat samaan tahtiin heilurin kanssa. Tiikerillä oli tehtävä. Se vartioi nurkassa olevaa naftaliinille haisevaa vaatekaappia. Sen tangolle tädit olivat ripustaneet paremmat kesäkolttunsa ja voimapaperisiin pukupusseihin tummat talvipalttoonsa. Tiikeri vartioi komeron nurkassa seisovaa Paavo-enon sotilaspyssyä, josta ei saanut koskaan kertoa kenellekään mitään.

 

Kuljin sisarteni kanssa Nummenpakalle Hämeenkatua pitkin kakkosen kitisevällä raitsikalla. Sen päätepysäkiltä oli perille vielä matkaa. Isältä saadut kolikot raitsikkalippuun laitettiin tumppuun kilisemään. Ne annettiin vaunun perällä istuvan, harmaapukuisen rahastajarouvan edessä olevan pienen puisen pöydän kouruun. Rahastaja reijitti metallipihdeillään lippuun vaunun linjan, päivämäärän ja kellonajan, antoi sen käteemme ja veti kilikellon narusta merkiksi kuljettajalle, että kaikki matkustajat ovat nousseet vaunuun.

​

​

ODOTETTU VIERAS

 

Äiti on pukenut ylleen takahalkioisen puolihameensa ja sinapinkeltaisen rintataskullisen paitapuseron. Hän kampaa meidän etuhiuksemme pois silmiltä ja sitoo ne valkeilla rusettinauhoilla, jotka hän on edellisenä iltana pyöräyttänyt kosteina vichypullon ympärille suoristumaan. Sitten hän komentaa meidät pesemään kätemme saippualla ja tarkistaa ettei kynsien alla ole surureunuksia. Äiti kattaa kahvipöytään kultareunaiset kahvikupit ja hopeiset pikkulusikat. Olohuoneen piirongista hän etsii pyöreään pahvilaatikkoon pakatut eriväriset mehulasit, joiden väleissä on ruskeanrapisevaa silkkipaperia. Pullalautasten päälle hän asettelee läpikuultavan ohuet, kukalliset lautasliinat. Äidin hyväntuulisuus tekee isänkin iloiseksi. Tiedän sen siitä, että isä viheltelee sovitellessaan solmiota valkoisen nylonpaitansa kaulukseen ja kiepauttaessaan hihanpidikkeet käsivarsiinsa ennen kuin pukee ylleen tummansinisen pikkutakkinsa.

 

Tavallisesti kun meille tuli vieraita, tunnelma muuttui hiekkapaperiseksi; tuli sanomista isän kravatin valinnasta, pisaranjäljistä juomalaseissa, lelujen hujan hajaisuudesta, unohtuneista kukkaostoksista ja muista pikkuasioista. Martta-tädin tullessa tunnelma on erilainen. Kotimme ja me riitämme hänelle sellaisina kuin olemme. Ehkä se johtui siitä, että Martta-täti oli tuntenut äidin tämän syntymästä asti. Äiti puhuu Martta-tädistä ystävälliseen ja kunnioittavaan sävyyn, josta välittyy heidän välillään vallitseva molemminpuolinen kiintymys ja luottamus.

 

Vieraiden saapuessa meidän pitää niiata päivää sanoessamme ja vastata kysymyksiin. Saamme ottaa kahvipöydästä mehumme ja pikkuleipämme kun äiti antaa siihen luvan. Syömme tarjottavat hiljaa, niiaamme kiitokseksi ja menemme huoneeseemme omiin puuhiimme. Leikimme siellä paperinukeilla, piirtelimme tai pelasimme fortunaa tai Mustaa Pekkaa. Jos vierailulla on mukana lapsia he tulevat kanssamme lastenhuoneeseen leikkimään. Vastuullisena vanhin sisaremme pitää meidät hiljaisissa puuhissa niin että vanhemmat saavat olla rauhassa vieraineen. Martta-tädin kanssa on toisin. Hän tulee tapaamaan myös meitä lapsia, erityisesti minua hänen kummityttönään. Saamme olla olohuoneessa hänen lähtöönsä asti tai siihen asti että isä tulee laittamaan meitä nukkumaan.

​

Martta-täti asuu Raumalla, josta hän matkustaa bussilla Turkuun ja hän asuu hotelli Hospizissa Yliopistonkadulla. Kun olin äidin kanssa kaupungilla hän näytti minulle tuon Martta-tädin hotellin, sen lähellä olevan ison Betel-kirkon ja juhlavankorkeat portaat. Kirkon päädyssä on neliskulmainen ylväs kellotorni risteineen ja suurine pyöreine kelloineen. Kirkko tekee koko hotellin alueesta juhlallisen ja rauhallisen – Marttatätimäisen paikan.

Martta-täti tulee hotellistaan pirssillä Uudenmaankatu kuuden sisäpihalle. Pikkuruisen keittokomeromme ikkunasta näemme miten harmaatakkinen, saapashousuinen taksinkuljettaja avaa tädille autonsa takaoven ja ojentaa hänelle kantamukset. Sitten hän nostaa oikean kätensä sotilaallisesti koppalakkinsa kiiltävään lippaan kopauttaen mustien nahkasaappaittensa kantapäät yhteen.

​

Kun isosisko on avannut tädille oven ja isä ripustanut hänen mustan ulsterinsa ja minkkihattunsa naulakkoon hän tervehti meitä sanoen jokaiselle jotain mukavaa. Isä johdattaa hänet olohuoneen viininpunaiseen nojatuoliin sohvapöydän ääreen ja tuo hänelle lasin vettä. Sitä vähitellen juodessaan hän kyselee kuulumisia ja pyytää apuamme tuliaisnyssyköittensä avaamisessa. Martta-täti tuo meille aina pahvirasiallisen Brunbergin tryffeleitä, jotka oli pakattu hohtavansinivalkoraidalliseen, rapisevaan paperiin. Kun sen rusettipäistä vetää napakasti, pyörii paperi auki ja ihana suklaan tuoksun tulvii esiin. Tryffelin puuterimaista kaakaopintaa haukatessa jää suklaaseen hampaanjäljet kuin orava olisi siitä puraissut. Kerään talteen jokaisen tryffelipaperin ja tasoittelen ne hopeapuolelta puuviivottimellani sileiksi ja kiiltäviksi aarteikseni peltiseen konvehtirasiaan.

Martta-täti pitää itsekin tryffeleistä. Luulen että hän tuo niitä meille saadakseen luvan syödä itsekin muutaman; suklaa kun on häneltä sokeritaudin vuoksi kielletty herkku. Martta-täti kantaa tullessaan myös punaista verkkokassia, joka on pullollaan ruskeisiin paperipusseihin punnittuja hedelmiä: omenoita, appelsiineja ja banaaneja.  Äiti asettelee niitä esille vaaleanvihreään, rottinkisankaiseen savivatiin ja saamme syödä siitä heti yhden.

 

Isän keitellessä kahvia Martta-täti kyselee ystävistämme, pihaleikeistämme, partioharrastuksestamme ja isojensiskojen piano- ja balettitunneista. Äiti kertoo tädille, miten olemme oppineet pallottelemaan kahdella tai kolmella pallolla seinää vasten, hyppimään yhtä-, tai kahta narua, ajamaan pyörällä, luistelemaan tai hiihtämään tai missä sisareni ovat onnistuneet koulussa, millaisia numeroita he ovat saaneet kokeista jne. Äidin ylpeys meistä tuntuu hävettävältä, kun emme kuulleet sellaista muulloin.

 

Martta-tädin syliin menen ujoudestani huolimatta. Hän aistii tarkasti etäisyyden johon olen hänen kanssaan valmis. Hänen sinisen hameensa nypyllinen kangas on mukavan pehmeää. Sylissä istuessa näen tarkasti hänen pukunsa yläosan mustikanpyöreät kangasnapit ja kauluksen päälle asetellun valkean pitsikauluksen. Rinnassa Martta-tädillä on tummanpunainen, soikea rintaneula, jota ympäröi kierteinen kultareunus. Tädin oikeassa etusormessa oli iso, lyyrakuvioinen sormus, jota hän nostelee silloin tällöin esiin kämmenpuolelta peukalolla painellen. Hänen kasvojensa iho on ryppyinen, mutta kädet pulleanpehmeät. Harmahtavat hiukset oli sidottu niskaan nutturalle, josta karkailee hiuskiehkuroita hänen päänsä ympärille kehystäen niitä pehmeästi kuin villalapasista irti vanuttuneet hapsut. En muista Martta-tädin oikeastaan hymyilleen, mutta hänen silmänsä hymyilivät aina. Jokin vahva lempeys ja levollisuus oli asettunut häneen asumaan. Hänen lähellään oli lapsen mukava olla.

Kun kahvi on valmista, kutsuu äiti meitä kahvipöytään. Isän kaataessa  kahvia saan hakea Martta-tädin mustanahkaisen käsilaukun nojatuolin vierestä. Sieltä hän etsii sinisen litteän sakariinirasiansa ja pudottelee pienenpienet pillerit kahvinsa joukkoon ennen kermaa. Napsuttelisin mielelläni käsilaukun hopeanväristä lukkoa auki ja kiinni, mutta maltan mieleni ja teen sen vain kerran.

 

Äiti oli töistä tullessaan ostanut Aschanilta kranssipitkon ja lusikkaleipiä, joiden välissä on mansikkahilloa. Meille lapsille on pumpernikkelit vaaleanpunaisella sokerikuorrutuksella. Isä on tehnyt tarjottavaksi myös voileipiä sekaleivästä ja kuminanmakuisesta setsuurista. Niiden päällä on juustoa tai pekonimakkaraa ja suolakurkkua sekä pieni tupsu persiljaa, joka on minusta voileipien paras herkku.

 

Martta-täti tuo meille myös kiiltokuvia. Minä saan turkoosinväriseen mekkoon pukeutuneen hymyilevän tytön kuvia. Tytöllä on kukkasia sylissään ja sitten on kiiltokuvia, joissa on vain noita värikkäitä kukkakimppuja. Haen pahvisen konvehtirasian, joissa säilytän kiiltokuvani ja irrottelen kuvat yksitellen sinne talteen. Kätken muutamia kiiltokuvia myös sinikantisen ”viuhkavihkoni” ruudullisiin ”taskuihin” kiiltokuvien vaihtamista varten pihakaverien kanssa.

Kun kello tulee kahdeksan ja on nukkumaan menon aika, toivotamme Martta-tädille hyvää yötä ja isä tulee laittamaan meitä yöpuulle. Noina Martta-tädin vierailuiltoina isä viipyy kanssamme kauan ja kiireettä iltapuuhissa. Tämä on se aika, jolloin Martta-täti ja äiti saavat olla kahden kesken ja jutella omista ja sukulaistensa kuulumisista. Kun vaatteet on viikattu pikkutuoleille ja pyjamat puettu ylle vetää isä sisarusteni kaksoishetekan alta toisen sängyn ylös, niin meillä kaikilla on oma sänkymme jonne kömpiä. Isä istuu iltasatutuoliinsa ja lukee meille seuraavan luvun Pekka Töpöhännästä tai kertoo Laivakoira Dorotheasta keksimänsä uuden seikkailun. Pienimpänä nukahdan jo ennen kuin hän on tarinansa lopettanut.​​

​

​

NAANTALISSA

 

Noina kesinä en muista Naantalissa lainkaan sataneen. Kun lähden Martta-tädin kanssa aamukävelylle, höyryää Puistotien käytävähiekka ja maassa viipyilevä kosteus värjää sen jokaisen kiven erisävyiseksi. Katuojan sadevesi rummuttaa viimeisiä tahtejaan kumisevissa sadevesikaivoissa syvällä rautaristikoiden alla. Hiekka rahisee harmaiden päällyskenkieni alla kun juoksen puistonpenkin luota toiselle etsien kauneimpia helmeileviä hämähäkinseittejä niiden selkänojista. Fanni-täti on lähtiessäni pukenut punaisen neulemekkoni päälle villatakin, joka tuntuu jo niin kuumalta, että haluaisin riisua sen. Martta-täti ei kuitenkaan anna siihen lupaa. Hän kulkee hymyillen tien laitaa sinisessä kesätakissaan, vyö tiukasti uumalle solmittuna ja musta käsilaukku kädessään, kuten aina. Hän seuraa tarkasti kulkuani katseellaan kuin näkymätön kuminauha kiinnittäisi meidät toisiimme.

 

Käännymme kapealle mukulakivikadulle jota reunustavat punaiset ja keltaiset puutalot vehreine sisäpihoineen. Polvihousuisten poikien potkupallo kumahtelee lauta-aitaa vasten. Kadun aurinkoisen puolen avoimista pitsiverhoikkunoista kuulen astioiden kilinää ja vaimeaa musiikkia. Isommalle kadulle tullessamme Martta-täti tarttuu käteeni. Kuljemme vierekkäin kapealla jalkakäytävällä. Minusta on hauska yrittää pysyä sitä reunustavalla kivetyksellä ilman että jalka lipsahtaa kadulle tai koskettaa jalkakäytävän mukulakiviä.

 

Lokkien kirkunasta ja makeansuolaisesta meren tuoksusta tiedän rannan jo lähestyvän. Seuraavan talon kulman takaa tulvahtavassa tuulenpuuskassa tartun vaaleansiniseen huopahattuuni ettei se lennähdä pois päästä. Käännän sen kuminauhan leukani alle. Aamuaurinko tanssii aalloilla, jotka keinutellen louskuttavat laitureissa nukkuvia veneitä. Martta-täti istuutuu valkealle puistonpenkille ja  nojautuu sen kaarevaan selkänojaan. Hän kääntää kasvonsa kohti aurinkoa ja sulkee silmänsä. Kiipeän hänen viereensä. Silloin voin taas katsella kaikkia niitä jännittäviä uurteita, jotka reunustavat hänen silmiään ja suutaan ja hänen pehmeiden käsiensä tummina sykkiviä pulleita suonia.

 

Sitten hyppään hiekkakäytävälle ja piirrän päällyskenkäni kärjellä puoliympyrän. Sen eteen teen pienen ruudun, sitten kaksi ruutua vierekkäin ja taas yhden. Lopuksi teen ison puoliympyrän käännöshyppyjä varten. Etsin litteän kiven ja heitän sen ensimmäiseen ruutuun. Hyppään sen yli, poimin kiven helposti paluumatkalla mukaani ja kuljetan sen päällyskenkäni päällä puoliympyrään. Toiseen ruutuun heittämäni kivi lentää aivan sen reunaan, josta sitä paluumatkalla kurkottaessa horjahdan kahdelle jalalle.    

 

Heitän kiven uudelleen toiseen ruutuun ja aloitan alusta. Puistonpenkit täyttyvät auringosta nauttivista kylpylävieraista, lapsiaan ulkoiluttavista äideistä ja herrasmiehistä aamukävelyllään. Kioskin eteen kerääntyy jono ostosten tekijöistä. Tuuli puhaltaa viimeisetkin pilvet pois taivaalta. Muutama perhe nostelee evästavaroita veneisiin ja tekee lähtöä merelle.  Nutturapäinen täti istahtaa Martta-tädin viereen penkille. He rupattelevat säistä, sairauksista ja Naantaliin saapuneista kesälomalaisista. Sitten täti kyselee Martta-tädiltä Fanni-tädin voinnista ja lähettää tälle terveisiä. Kiitellen Martta-täti kutsuu hänet kahville. He hyvästelevät ja täti jatkaa matkaansa.    

 

Kun olen saanut ruutuhyppelyni valmiiksi, lähdemme paluumatkalle puiston kautta. Perillä Martta-täti antaa minulle luvan jäädä puutarhaan. Sen portista sisään pujahtaessani uppoan mehiläisten surinan täyttämään suojaisaan kukkaviidakkoon. Talon lämpimän seinustan muhkeat ruusut kaartuvat pääni yläpuolelle ja kapean puutarhakäytävän kukat osuvat polviini kun kuljen käytävää kaivolle. Sen ja kuusiaidan välissä on leikkiniittyni. Sieltä kerään kauppaleikkiini teenlehdet, ryynit ja männynkäpyomenat ja asettelen ne tarjolla kaivon kannelle isojen lehtien päälle. Pienistä kivistä taion perunoita ja heinistä herneenpalkoja. Kuusenkäpyjen siemenet puran kahvipavuiksi ja voikukat voiksi. Kun kaivokauppani on taas valmis, kiipeän portaat keittiön ovelle, raotan sitä ja huudantädeille, että kauppa on auki.

 

Fanni-täti tulee pienen ostoskorinsa kanssa kyselemään myymistäni tavaroista ja niiden hinnoista. Hän miettii mitä ostaisi ja mitä ruokaa niistä valmistaisi. Fanni-täti tekee monia pieniä ostoksia lehtirahoillaan, jotka löytyvät hänen  esiliinansa taskusta. Ostokset tehtyään hän palaa vielä uudelleenkin kauppaani hakemaan voita, joka edellisellä kerralla sattui unohtumaan. Toisinaan hän omat ostokset tehtyään kietaisee huivin päähänsä ja kertoo olevansa naapuritalon Sanni, joka tulee myös tekemään ostoksia hyvästä kaupastani.  Martta-täti ostaa aina vain kahvia ja sanoo Fanni-tädin tekevän isot ruokaostokset.    

 

Fanni-täti palaa puutarhaan. Hän noutaa sieltä nipun ruohosipulia ja pikkutillejä ja tulee  kaivolle peltiämpäreineen, jonka kahvassa on puinen kädensija. Haen oman pikkuämpärini portaiden vierestä. Sen alaosaan on maalattu keltaista rantahiekkaa, jolla seisoo naurava, rusettipäinen pikkutyttö punaisessa uimapuvussaan uimarengas vatsan ympärillä. Fanni-täti asettaa ämpärinsä kaivonkannelle ja pumppaa vettä ämpäriin. Kun se on täynnä saan asettaa oman ämpärini pumpun alle ja vetää hänen kanssaan muutaman kerran pumpun varresta, jolloin ämpärini on jo aivan täynnä.

 

Fanni-täti ja kantaa raskaan vesiämpärinsä hitaasti portaita pitkin ylös kaiteesta tukea ottaen. Huomaan hänen hengästyvän. Hän avaa keittiön ikkunan. Kuulen hänen laulelevan tekemisiään, kuten aina. Menen keittiöön ja nousen tuolille tiskipöydän ääreen. Fanni-täti suomustaa kalaa pöydälle levitetyn Turun sanoman päällä. Kalan pyrstö heilahtaa hauskasti pystyyn aina hänen vetäessään suomustinrautaa kalan päähän päin. Vieressä olevien perkeiden päällä keikkuu tyhjän siskonmakkarankuoren näköinen valkea uimarakko ja pieni punainen sydän.

 

Fanni-täti ottaa kaapista ison, mustan rautapaistinpannun ja nostaa sen kaksin käsin liedelle. Hän leikkaa siihen ison palan voita, joka lähtee reunoilta ruskistuen pyörimään hitaasti ympäri pannua kuin kuumuutta karkuun. Sulaneen voin päälle Fanni-täti asettelee kalanpalat paistumaan ja tuttu kalan tuoksu leviää keittiöön. Hän pyytää minut käsipesulle kaataen suuresta sinikukallisesta kannusta vettä vatiin. Puristelen liukasta saippuaa märästä kädestä toiseen, huuhdon ne vadissa ja kuivaan pyyheliinaan. Saippuan puhtaanimelä tuoksu jää käsiini. Asettelen kolme lautasta ruokapöydälle ikkunan viereen valkean pöytäliinan päälle ja haen kaapista juomalasit niiden viereen. Fanni- täti avaa puisen astiakaapin vetolaatiikot, jotta voin etsiä niistä haarukat ja veitset pöytään.

 

Fanni-täti kaataa kalojen päälle kannusta kermaa, joka alkaa heti kuohuen kiehua kalojen ympärillä. Mausteeksi hän ripottelee silppuamansa ruohosipulit. Tillit hän kiepauttaa uusien perunoiden päälle ja pyytää minua kutsumaan Martta-tädin syömään.

- Miksei teillä ole kesämökkiä niin kuin meillä? Kysyn kun Fanni-täti laittaa perunat ja kalat lautaselleni.

- Tämähän on meidän kesämökkimme, sanoo Martta-täti. Talvethan me asumme Raumalla.

- Ei tämä ole mökki, tämä on talo!

- No meillä on sitten kesätalo, hän naurahtaa.   

Ruuan jälkeen menemme Martta-tädin kanssa kulmakamariin pötköllemme sänkyihimme. Kuulen, miten Fanni-täti taas laulelee keittiössä astioita tiskatessaan.      

​

​

RAUMALLA

 

Äiti on viikannut pieneen viininpunaiseen matkalaukkuuni vaatteet elämäni ensimmäistä matkaa varten. Laukkuun pakataan myös pehmeäkarvainen ja punasilmäinen kaniinini, joka hyppää kun sen kumiletkun päässä olevasta pallukasta painaa tomerasti. On kesäkuu vuonna 1953. Istun linja-autossa ikkunan puoleisella penkillä ja matkalla vaalealettisen Eila-nukkeni kanssa Turusta Raumalle. Vanhempani ovat lähdössä viikon mittaiselle viivästyneelle häämatkalle Pariisiin.

 

Martta-täti asuu korkeassa kerrostalossa, jossa on hissi. Eteisen päästä aukeavan olohuoneen ja viereisen keittiön väliseinässä on ruutuikkunat. Keittiön toisella puolella on Fanni-tädin huone, jonka ovi on aina kiinni. Olohuoneessa on matalia kirjahyllyjä, joiden lasiovista näen itseni kuin peilistä. Olohuoneessa on myös ruokapöytä ja Martta-tädin kirjoituspöytä, jonka päällä on pieni puinen tuulimylly. Saan pyörittää sen siipiä varovasti kun Fanni-täti pitää myllystä kiinni. Martta-täti sanoo, että se on seminaarimäen mylly. Olohuoneen pulleasta nojatuolista lasketaan joka ilta selkänoja alas minun vuoteekseni.

 

Kotileikit rakennan jakkaralle. Nostan sen päälle pikkuruisen puisen ruokapöydän ja peltisen hellan, jolla keittelen kattiloillani ruokaa. Syötän sitä uudelle nukelleni, joka odotti minua Raumalla punaisessa kehdossaan. Annoin sille nimeksi Helmi. Kun Helmi on syönyt, peittelen sen takaisin nukkumaan. Annan ruokaa myös puhallettavalle kumiankalle, joka on mukavan pehmeä kainalossa pidettäväksi. Kun Fanni-täti pyytää, keitän hänelle kahvit. Kaadan sen kahvipannustani posliiniseen kukkakuppiin, jonka rikkoutumisesta täti aina varoittaa. Puista junaa vedän räsymattoja pitkin asemalta toiselle ja kaniiniani hyppyytän sohvapöydällä.

 

Kun kuulen kahvipapujen pärinää menen keittiöön, jossa Fanni-täti istuu esiliina yllään sylissään puinen kahvimylly. Sen nimen ensimmäinen kirjain on A. Hän kiertää kahvimyllyn vipua ympäri ja laulaa. Välillä hän lisää kämmenellään tuoksuvia kahvipapuja myllyn metalliseen kitaan. Jonkun ajan päästä hän avaa myllyn laatikon ja kopistaa kahvijauhon kahvipurkkiin. Sitten minä saan istua lattialle ja Fanni-täti nostaa kahvimyllyn jakojeni väliin. Jauhaessani tunnen kahvipapujen rapisevat hauskasti rikki ja kahvin voimakkaan tuoksun.

 

Eräällä matkallani Martta-tädin luo, tädit touhuavat jo aamulla minusta maalattavan taulun maalauspaikkaa, ylleni puettavia vaatteita ja antavat ohjeita paikallaan olosta ja hymystä. Fanni-täti kampaa tarkasti hiukseni ja kiinnittää otsatukkaani valkean rusettinauhan. Kun kaikki on valmista ja valkea puhvihihainen neulemekkokin puettu ylleni, syömme lounaaksi viiliä ja voileipää. Sen jälkeen minut istutetaan nojatuoliin olohuoneen ikkunan eteen odottamaan maalarisedän saapumista. Odotus pitkästyttää. Ikkunasta paisteleva aurinko lämmittää mukavasti ja minua alkaa väsyttää.

 

- Heräähän, kuiskaa Martta-täti ja ravistaa minua hellästi käsivarresta.

Havahdun hereille istualtani punaisessa nojatuolissa.

- Jaa niin ku munt maalataan! Huokaisen ja nostan kiireesti lattialle pudonneen nuken syliini.

Ovikello soi vihdoin ja Arvo-setä (Arvo Iissalo) saapuu. Hän kantaa kädessään isoa puista laatikkoa, jonka hän asettelee Martta-tädin kirjoituspöydän päällä. Saan mennä katsomaan laatikossa olevia monia kirpeästi tuoksuvia värituubeja ja pensseleitä. Nahkaisesta salkustaan hän ottaa esiin piirustuslehtiön ja lyijykynät. Yhden hän asettelee tarkasti korvansa taakse.

- Sitten aloitetaan! Hän sanoo ja pyytää minua kiipeämään takaisin nojatuolilleni.

- Mikäs sinun nukkesi nimi on? Hän kysyy ja heiluttelee lyijykynäänsä hauskasti ilmassa kasvojeni edessä.

- Se on Helmi, vastaan ja otan hymyilevän nuken tiukasti syliini.

- Onpa kaunis nimi nukella, hän jatkaa.

- Nukke sai nimensä Martan kotiapulaisen mukaan, naurahtaa Fanni-täti joka katselee maalarin työskentelyä olohuoneen pöydän ääressä.   

Maalarisetä kyselee piirrellessään kaikenmaailman asioita Raumalla olostani, sisaristani ja nukeistani. Siinä unohtuvat kaikki tätien antamat ohjeet ja sekin että setä on maalaamassa minusta taulua.

 

Pitkän ajan kuluttua Fanni-täti kutsuu maalarisedän kahville. Saan nousta tuolista ja hakea itsekin pöydästä mehua ja pullanpalan. Laitan Helmi-nuken nukkumaan omaan kehtosänkyynsä punakukkaisen peiton alle ja keinuttelen sitä uneen.

- Taisi Helmi-nukke jo väsyä, naurahtaa maalarisetä. - Sinun pitäisi vielä vähän jaksaa, hän jatkaa.

- Jos luen Outille ajankuluksi, ehdottaa Martta-täti.

- Hyvä ajatus, sanoo maalari ja tarttuu taas lyijykynäänsä.

Nousen tuolilleni ja alan kuunnella. Kolmen sadun jälkeen maalarisetä sulkee piirustuslehtiönsä ja sanoo että riittää tältä päivältä.

 

Vielä toisen kerran Arvo-setä tulee maalaamaan. Silloin hänellä on mukanaan korkea puinen maalausteline, jonka hän asettele eteeni. Hän pukee ylleen valkoisen takin, joka on tahriintunut moniväriseksi. Saan mennä katsomaan kun hän pursottelee päärynänmuotoiseen maalausalustaansa värejä tuubeista ja tekee hokkus-pokkus temppuja sekoitellen niistä uusia värejä.

- Annetaan Helmi-nuken tällä kertaa nukkua vuoteessaan, hän sanoo. - Mutta kiipeä sinä taas tuolille samaan paikkaan missä olit viime kerralla.

- Vähän taaksepäin, nostaa leukaa vähän ylöspäin, katsohan tännepäin... hän pyytää. Minusta tuntuu kuin hän yrittäisi ottaa minusta valokuvaa. Sitten hän aloittaa kuvani värittämisen.

 

Pitkän tovin jälkeen hän sanoo:

- Nyt alkaa olla valmista.

Hän asettelee värituubejaan laatikkoonsa ja riisuu valkean takkinsa.

 

Kun seuraavan kerran matkustan Raumalle minua odottaa yllätys. Martta-täti on ostanut minulle nukenvaunut, joissa on oikeat kumipyörät. Vaunuissa on vaaleansininen vaunuosa ja siihen nepeillä kiinnitettävä suojus. Sen läpinäkyvän läpän voi nostaa kuminauhalenkillä tuulen- ja sateensuojaksi kuomua vasten. Kuomun voi laskea myös alas ja siinä on hopeanväriset hapsut aivan kuin oikeissa lastenvaunuissa. Vaunussa on myös punavalkearaidallinen patja, lakana ja peitto. Eila-nukkeni mahtuu vaunuihin sopivasti nukkumaan. Koska se on silmät kiinni ja auki paneva nukke, se oikeasti myös nukkuu vaunuissani. En tiedä ketään mutta tyttöä, jolla olisi yhtä hienot nukenvaunut.

 

Kun aamupäivisin lähdemme kävelylle puistoon, saan ottaa nukenvaunut mukaan. Silloin laitan päähäni vaaleansinisen lierihatun ja olalleni punaisen käsilaukun niin kuin äidit tekevät. Vaunut kulkevat kumipyöriensä ja jousiensa ansiosta mukulakivikaduillakin kevyesti hapsut heiluen. Jos on lämmintä Martta-täti ostaa minulle jäätelökioskista jäätelötikun, ja istumme aurinkoisella puistonpenkille sitä syömään. Silloin lasken vaunujen kuomun alas ja nostan Eila-nuken istumaan. Toisinaan kävelemme Martta-tädin ja Fanni-tädin kanssa torille ostamaan ruokatarvikkeita. Myyjillä on veitsi maistiaisten leikkaamista varten. Saan heiltä kurkun- tai omenanpaloja, toisinaan myös mansikan maistiaiseksi. Fanni-täti ostaa torilta perunoita, porkkanoita ja toisinaan sipuleitakin.

 

Seuraavalla Rauma-reissullani on tauluni kullanvärisissä kehyksissä ripustettuna seinällä Martta-tädin työpöydän yläpuolella. Helmi-nukke ja valkea mekkoni näyttävät siinä tutummilta kuin minä itse. Taulusta tulee osa Martta-tädin asuntoa. Jossain vaiheessa kuva kulkeutuu lastenhuoneeseemme Turkuun. Aikanaan se sitten pakataan ruskeaan voimapaperiin ja viedään ullakolle muiden vanhojen taulujen joukkoon. Nyt se on saanut paikan kesämökkini parvelta – sieltä missä lapsenlapset viihtyvät.

 

Muille ihmisille taulu on keskinkertainen maalaus rusettipäisestä tytöstä nukke kainalossaan. Minulle se on ovi Raumalle, jonka rauhassa tädit katsoivat minua hyväksyvästi ja hymyillen. Se on myös ovi Martta-tädin syliin, jossa kuuntelin monet sadut ja niihin leikkeihin joita sain omassa mielikuvitusmaailmassani loputtomasti leikkiä hänen kirjavilla räsymatoillaan.       

​

Nukenvaunut ja Helmi-nukke kehdossa
Nukenvaunut ja Helmi-nukke kehdossa

Puistossa

JUSSIN RAKENTAMA NS. TOINEN RIVI

JUSSIN RAKENTAMA NS. TOINEN RIVI

MARTTA UUDESSA KODISSAAN RAUMALLA

MARTTA UUDESSA KODISSAAN RAUMALLA

MARTAN JA MAIJUN KESÄKOTI NAANTALISSA

MARTAN JA MAIJUN KESÄKOTI NAANTALISSA

Pikku-Outi Raumalla 3.6.1953

Pikku-Outi Raumalla 3.6.1953

Raumalla 1954

Raumalla 1954

Nukenvaunut ja Helmi-nukke kehdossa

Martta Mariantytär
bottom of page